Hannu Mustakallion emeritusluennon opiskelijoita koskeva osuus

Kirkkohistorian oppiainetta kehittämässä Joensuussa
Opiskelijoita koskeva osuus Hannu Mustakallion emeritusluennosta 28.2.2019.

Alkuosa tekstistä julkaistiin vuosijuhlilla ilmestyneessä Fideksen Ilmestyksessä 26.4.2016

Minulta on pyydetty omaa tekstiä Fideksen ilmestykseen. Pyyntö tuo mieleen hyvän yhteistyön kulloistenkin Fides-aktivistien kanssa syksystä 2003 lähtien, jolloin aloitin kirkkohistorian professorina Joensuun yliopistossa. Loppuvaiheessa (2018) ohjasin Jani Mäkitalon pro gradu -tutkielman, jossa hän tarkasteli ainejärjestö Fides Ostiensiksen
ensimmäistä 20-vuotiskautta (1997–2017). Fidekselläkin on siis oma historiansa!

Fidekselläkin on siis oma historiansa!

Haluan kiittää Fidestä ystävällisestä tervehdyksestä, jonka sain vastaanottaa ennen emeritusluentoani viimeisenä työpäivänäni 28.2. On ollut mieluista rakentaa yhteistyötä teologisen tiedekunnan, sittemmin teologian osaston ja opiskelijoiden välillä vuosien ajan. Kiitos myös aineettomasta lahjasta, jonka osoititte Unicefille.

Emeritusjuhla muodostui minulle todelliseksi ”kerran elämässä” -kokemukseksi, jota voin muistella loppuelämäni ajan. Kysymys ei ollut vain minun vaan myös koko teologian osaston juhlasta. Paikalle oli saapunut suuri joukko entisiä opiskelijoitani, osa pitkistäkin matkoista etelästä ja pohjoisesta saakka. Emeritusluennossani käsittelin kirkkohistorian oppiaineen kehittämistä professorikaudellani. Halusin kiteyttää siihen omia näkemyksiäni ja kokemuksiani. Luennon loppuosassa nostin esille sen, miten olen saanut professorina olla tekemisissä opiskelijoiden kanssa.

Luennoilta muistan kiitollisena monien opiskelijoiden innostuksen aiheita kohtaan.

Kuopion–Oulun hiippakunnan historiaa, papiston poliittista toimintaa eri vaiheissa, henkilöhistoriaa ja myös diakonian historiaa olen tuonut esille myös pitämilläni luennoilla. Luennoilta muistan kiitollisena monien opiskelijoiden innostuksen aiheita kohtaan. Mielessäni on erityisesti ensimmäisten eduskuntavaalien aikaista paikallista väittelyä kuvaava nukketeatteriesitys, jonka hahmot edustivat nuorsuomalaisia, vanhasuomalaisia ja sosiaalidemokraatteja. Opiskelijat havainnollistivat talvella 1907 käsiteltyjä poliittisia kysymyksiä tavalla, johon professori ei kyennyt.

Kirkollista henkilöhistoriaa puolestaan havainnollistimme toisen luentosarjan lopulla suoritetulla paritehtävällä, jossa opiskelijat kuvailivat toistensa keskeisiä vaiheita siihenastisessa elämässä. Kansallisbiografian pienoiselämäkertojen malli osoitti toimivuutensa.

Olen ohjannut professorikaudellani yhteensä 107 läntisen kirkkohistorian pro gradu -tutkielmaa.

Lopuksi haluan nostaa esille kirkkohistoria-oppiaineen kehittämiseen liittyvän asian, jonka olen Joensuun-vuosieni aikana nähnyt kaikkein tärkeimmäksi professorin tehtäväksi. Kysymys ei ole vain kirkkohistoriasta, vaan muidenkin oppiaineiden syventäviin opintoihin kuuluvasta vaiheesta, jota voi pitää tärkeänä sekä akateemisten perustelu- ja esitystaitojen opettelun että opiskelijoiden oman kasvamisen näkökulmasta. Tarkoitan tutkielmaseminaaria ja gradun kirjoittamista sekä siihen liittyvää yksilöllistä ohjausta.

Olen ohjannut professorikaudellani syksystä 2003 lähtien yhteensä 107 läntisen kirkkohistorian pro gradu -tutkielmaa, joista viimeiset neljä ovat jostain syystä valmistuneet ja olleet tarkastuksessa tässä helmikuussa. Viimeisen lausunnon kirjoitin Merja Mäkisen gradusta eilen (27.2.2019) kello 16.

Jokaisen gradun olen pannut opiskelijan kanssa alkuun sopimalla sitä koskevasta teemasta, joka on useimmissa tapauksissa ollut ohjaajan esittämä. Olen ohjannut gradutyöskentelyä myös seminaarin jälkeen tutkielman jättämiseen saakka.

Lausuntoehdotuksen olen kirjoittanut kahta lukuun ottamatta kaikista graduista, siis yhteensä 105:sta. Olen laskenut, että aiemmin Helsingissä olin tarkastanut yhteensä 88 gradua, joista pariinkymmeneen olin kirjoittanut lausunnon.

Valmistuneiden gradujen määrä on vaihdellut vuosittain kolmen (2004) ja kolmentoista (2009) välillä. Niiden osuus on voinut nousta parhaimmillaan neljännekseen koko teologian yksikössä hyväksyttyjen gradujen määrästä. Kirkkohistoria on samalla osoittautunut maisterintutkintojen perusteella käytännöllisen teologian jälkeen suosituimmaksi oppiaineeksi. En ole tyytynyt vain ”hoputtamaan”, vaan olen tarjonnut opiskelijalle konkreettista apua, jotta hän voisi omien edellytystensä mukaan selvittää kunnialla ”ison G:n”, josta monen valmistuminen on saattanut jäädä kiinni. Keinona ovat olleet luottamukselliset keskustelut, joissa on lähdetty liikkeelle tutkimuksen rajauksesta, dispositiosta sekä metodis-teknisistä kysymyksistä.

Ohjaus on luottamuksellista toimintaa, jossa olemme edenneet opiskelijan ehdoilla.

Ohjaus on luottamuksellista toimintaa, jossa olemme edenneet opiskelijan ehdoilla ja hänen tavoitteidensa ja aikataulujensa mukaan. Päämääränä on ollut, että jokainen voisi laatia sellaisen tutkielman, johon hänellä on edellytyksiä. Olen saanut nähdä, että lukemattomat opiskelijat ovat kehittyneet merkittävästi matkalla alun hapuiluista kohti lopun viimeisteltyjä tekstejä.

Olen pitänyt kirjaa myös niistä opiskelijoista, joiden gradu on syystä tai toisesta jäänyt kesken. Viime vuosina olen lähettänyt heille yhteisen mutta samalla yksilöllisen kirjeen, jossa olen tarjonnut ohjausapuani. Olen pyytänyt opiskelijaa pohtimaan, mihin gradun valmistuminen on juuttunut. Olen joutunut hyväksymään sen tosiasian, että osa graduvaiheen opiskelijoista häviää yliopistosta ottamatta yhteyttä ainakaan professoriin. Osa ei enää vastaa mihinkään tiedusteluihin. Yliopiston, oppiaineen ja professorin kannalta tällaiset tapaukset ovat tietysti tappioita. Olen yrittänyt parhaani, mutta lopputulos ei ole kaikkien osalta se, mitä olin
tavoitellut.

Osa graduvaiheen opiskelijoista häviää yliopistosta ottamatta yhteyttä ainakaan professoriin.

Toisaalta olen saanut lukuisilta graduvaiheen selättäneiltä opiskelijoilta kiitollista palautetta, myös kun viime tammikuussa (2019) pyrin kääntymään kaikkien kirkkohistoriasta professorikaudellani valmistuneiden ja työelämään siirtyneiden puoleen.

On ollut koskettavaa saada kuulla etukäteen, että moni entisistä opiskelijoistani tai muista yhteistyökumppaneistani on tahtonut pitkienkin matkojen päästä tulla kuuntelemaan tätä emeritusluentoani. Se kertoo minulle viimeistään nyt, että tein alkuvaiheessa hyvän ratkaisun jäädessäni kirkkohistorian professoriksi Joensuuhun.

Samalla olen ollut herkällä mielellä sen suhteen, onko graduohjauksesta ylipäänsä jotain hyötyä. Aikakausi oli omana opiskeluaikanani 1970-luvulla tietysti toinen, mutta en muista kääntyneeni graduasioissa itse koskaan omien professorieni Eino Murtorinteen ja Pentti Laasosen tai assistenttini Juha Sepon puoleen. Graduohjauksen tarjoaminen ei tietysti sulje pois opiskelijan omaa vastuuta ja aktiivisuutta.

Tein alkuvaiheessa hyvän ratkaisun jäädessäni kirkkohistorian professoriksi Joensuuhun.

Entä millä mielellä lähden eläkkeelle? Haluan kiittää lämpimästi omaa yliopistoani, sen filosofista tiedekuntaa ja teologian osastoa sekä toivottaa niille voimia ja menestystä tuleviin kamppailuihin. Olen kiitollinen myös siitä, että kaiken muun keskellä olen saanut paneutua ikään kuin akateemisen perinteen siirtämiseen ja eläkkeelle valmistautumiseen.

Professorin kiireet ja vastuun kanto loppuvat nyt. Voin liittyä poliittisen historian opettajiini kuuluneeseen professori Seppo Hentilään, joka piti jäähyväisluentonsa Helsingissä elokuussa 2014. Hän tunnusti ymmärtävänsä Viikin navetan asukkaita, joista televisio oli keväisin näyttänyt välähdyksiä. Olo oli kuin kevätniitylle ampaisevalla lehmällä, professori Hentilä kuvasi eläköitymistään Yliopisto-lehden tuoreessa haastattelussa (1/2019).

Samat tunteet on minullakin tänä päivänä. Kiitoksia 15 vuodesta ja neljästä kuukaudesta yliopistossa, kiitoksia tästä emerituspäivästä!

”Olo oli kuin kevätniitylle ampaisevalla lehmällä” Samat tunteet on minullakin tänä päivänä.

– Hannu Mustakallio

Vastaa