Hannu Mustakallion emeritusluennon opiskelijoita koskeva osuus

Kirkkohistorian oppiainetta kehittämässä Joensuussa
Opiskelijoita koskeva osuus Hannu Mustakallion emeritusluennosta 28.2.2019.

(Alkuosa tekstistä julkaistaan vuosijuhlilla ilmestyvässä Fideksen ilmestyksessä 26.4.)

Minulta on pyydetty omaa tekstiä Fideksen ilmestykseen. Pyyntö tuo mieleen hyvän
yhteistyön kulloistenkin Fides-aktivistien kanssa syksystä 2003 lähtien, jolloin aloitin
kirkkohistorian professorina Joensuun yliopistossa. Loppuvaiheessa (2018) ohjasin Jani
Mäkitalon pro gradu -tutkielman, jossa hän tarkasteli ainejärjestö Fides Ostiensiksen
ensimmäistä 20-vuotiskautta (1997–2017). Fidekselläkin on siis oma historiansa!

Fidekselläkin on siis oma historiansa!

Haluan kiittää Fidestä ystävällisestä tervehdyksestä, jonka sain vastaanottaa ennen
emeritusluentoani viimeisenä työpäivänäni 28.2. On ollut mieluista rakentaa yhteistyötä
teologisen tiedekunnan, sittemmin teologian osaston ja opiskelijoiden välillä vuosien ajan.
Kiitos myös aineettomasta lahjasta, jonka osoititte Unicefille.
Emeritusjuhla muodostui minulle todelliseksi ”kerran elämässä” -kokemukseksi, jota voin
muistella loppuelämäni ajan. Kysymys ei ollut vain minun vaan myös koko teologian
osaston juhlasta. Paikalle oli saapunut suuri joukko entisiä opiskelijoitani, osa pitkistäkin
matkoista etelästä ja pohjoisesta saakka.
Emeritusluennossani käsittelin kirkkohistorian oppiaineen kehittämistä
professorikaudellani. Halusin kiteyttää siihen omia näkemyksiäni ja kokemuksiani.
Luennon loppuosassa nostin esille sen, miten olen saanut professorina olla tekemisissä
opiskelijoiden kanssa.

Luennoilta muistan kiitollisena monien opiskelijoiden innostuksen aiheita kohtaan.

Kuopion–Oulun hiippakunnan historiaa, papiston poliittista toimintaa eri vaiheissa,
henkilöhistoriaa ja myös diakonian historiaa olen tuonut esille myös pitämilläni luennoilla.
Luennoilta muistan kiitollisena monien opiskelijoiden innostuksen aiheita kohtaan.
Mielessäni on erityisesti ensimmäisten eduskuntavaalien aikaista paikallista väittelyä
kuvaava nukketeatteriesitys, jonka hahmot edustivat nuorsuomalaisia, vanhasuomalaisia
ja sosiaalidemokraatteja. Opiskelijat havainnollistivat talvella 1907 käsiteltyjä poliittisia
kysymyksiä tavalla, johon professori ei kyennyt.
Kirkollista henkilöhistoriaa puolestaan havainnollistimme toisen luentosarjan lopulla
suoritetulla paritehtävällä, jossa opiskelijat kuvailivat toistensa keskeisiä vaiheita
siihenastisessa elämässä. Kansallisbiografian pienoiselämäkertojen malli osoitti
toimivuutensa.

Olen ohjannut professorikaudellani yhteensä 107 läntisen kirkkohistorian pro gradu -tutkielmaa.

Lopuksi haluan nostaa esille kirkkohistoria-oppiaineen kehittämiseen liittyvän asian, jonka
olen Joensuun-vuosieni aikana nähnyt kaikkein tärkeimmäksi professorin tehtäväksi.
Kysymys ei ole vain kirkkohistoriasta, vaan muidenkin oppiaineiden syventäviin opintoihin kuuluvasta vaiheesta, jota voi pitää tärkeänä sekä akateemisten perustelu- ja esitystaitojen
opettelun että opiskelijoiden oman kasvamisen näkökulmasta.
Tarkoitan tutkielmaseminaaria ja gradun kirjoittamista sekä siihen liittyvää yksilöllistä
ohjausta.
Olen ohjannut professorikaudellani syksystä 2003 lähtien yhteensä 107 läntisen
kirkkohistorian pro gradu -tutkielmaa, joista viimeiset neljä ovat jostain syystä valmistuneet
ja olleet tarkastuksessa tässä helmikuussa. Viimeisen lausunnon kirjoitin Merja Mäkisen
gradusta eilen (27.2.2019) kello 16.
Jokaisen gradun olen pannut opiskelijan kanssa alkuun sopimalla sitä koskevasta
teemasta, joka on useimmissa tapauksissa ollut ohjaajan esittämä. Olen ohjannut
gradutyöskentelyä myös seminaarin jälkeen tutkielman jättämiseen saakka.
Lausuntoehdotuksen olen kirjoittanut kahta lukuun ottamatta kaikista graduista, siis
yhteensä 105:sta. Olen laskenut, että aiemmin Helsingissä olin tarkastanut yhteensä 88
gradua, joista pariinkymmeneen olin kirjoittanut lausunnon.
Valmistuneiden gradujen määrä on vaihdellut vuosittain kolmen (2004) ja kolmentoista
(2009) välillä. Niiden osuus on voinut nousta parhaimmillaan neljännekseen koko teologian
yksikössä hyväksyttyjen gradujen määrästä. Kirkkohistoria on samalla osoittautunut
maisterintutkintojen perusteella käytännöllisen teologian jälkeen suosituimmaksi
oppiaineeksi.
En ole tyytynyt vain ”hoputtamaan”, vaan olen tarjonnut opiskelijalle konkreettista apua,
jotta hän voisi omien edellytystensä mukaan selvittää kunnialla ”ison G:n”, josta monen
valmistuminen on saattanut jäädä kiinni. Keinona ovat olleet luottamukselliset keskustelut,
joissa on lähdetty liikkeelle tutkimuksen rajauksesta, dispositiosta sekä metodis-teknisistä
kysymyksistä.

Ohjaus on luottamuksellista toimintaa, jossa olemme edenneet opiskelijan ehdoilla

Ohjaus on luottamuksellista toimintaa, jossa olemme edenneet opiskelijan ehdoilla ja
hänen tavoitteidensa ja aikataulujensa mukaan. Päämääränä on ollut, että jokainen voisi
laatia sellaisen tutkielman, johon hänellä on edellytyksiä. Olen saanut nähdä, että
lukemattomat opiskelijat ovat kehittyneet merkittävästi matkalla alun hapuiluista kohti
lopun viimeisteltyjä tekstejä.
Olen pitänyt kirjaa myös niistä opiskelijoista, joiden gradu on syystä tai toisesta jäänyt
kesken. Viime vuosina olen lähettänyt heille yhteisen mutta samalla yksilöllisen kirjeen,
jossa olen tarjonnut ohjausapuani. Olen pyytänyt opiskelijaa pohtimaan, mihin gradun
valmistuminen on juuttunut.
Olen joutunut hyväksymään sen tosiasian, että osa graduvaiheen opiskelijoista häviää
yliopistosta ottamatta yhteyttä ainakaan professoriin. Osa ei enää vastaa mihinkään
tiedusteluihin. Yliopiston, oppiaineen ja professorin kannalta tällaiset tapaukset ovat tietysti
tappioita. Olen yrittänyt parhaani, mutta lopputulos ei ole kaikkien osalta se, mitä olin
tavoitellut.

Osa graduvaiheen opiskelijoista häviää yliopistosta ottamatta yhteyttä ainakaan professoriin

Toisaalta olen saanut lukuisilta graduvaiheen selättäneiltä opiskelijoilta kiitollista
palautetta, myös kun viime tammikuussa (2019) pyrin kääntymään kaikkien
kirkkohistoriasta professorikaudellani valmistuneiden ja työelämään siirtyneiden puoleen.
On ollut koskettavaa saada kuulla etukäteen, että moni entisistä opiskelijoistani tai muista
yhteistyökumppaneistani on tahtonut pitkienkin matkojen päästä tulla kuuntelemaan tätä
emeritusluentoani. Se kertoo minulle viimeistään nyt, että tein alkuvaiheessa hyvän
ratkaisun jäädessäni kirkkohistorian professoriksi Joensuuhun.
Samalla olen ollut herkällä mielellä sen suhteen, onko graduohjauksesta ylipäänsä jotain
hyötyä. Aikakausi oli omana opiskeluaikanani 1970-luvulla tietysti toinen, mutta en muista
kääntyneeni graduasioissa itse koskaan omien professorieni Eino Murtorinteen ja Pentti
Laasosen tai assistenttini Juha Sepon puoleen. Graduohjauksen tarjoaminen ei tietysti
sulje pois opiskelijan omaa vastuuta ja aktiivisuutta.

Tein alkuvaiheessa hyvän ratkaisun jäädessäni kirkkohistorian professoriksi Joensuuhun.

Entä millä mielellä lähden eläkkeelle? Haluan kiittää lämpimästi omaa yliopistoani, sen
filosofista tiedekuntaa ja teologian osastoa sekä toivottaa niille voimia ja menestystä
tuleviin kamppailuihin. Olen kiitollinen myös siitä, että kaiken muun keskellä olen saanut
paneutua ikään kuin akateemisen perinteen siirtämiseen ja eläkkeelle valmistautumiseen.
Professorin kiireet ja vastuun kanto loppuvat nyt.
Voin liittyä poliittisen historian opettajiini kuuluneeseen professori Seppo Hentilään, joka
piti jäähyväisluentonsa Helsingissä elokuussa 2014. Hän tunnusti ymmärtävänsä Viikin
navetan asukkaita, joista televisio oli keväisin näyttänyt välähdyksiä. Olo oli kuin
kevätniitylle ampaisevalla lehmällä, professori Hentilä kuvasi eläköitymistään Yliopisto-
lehden tuoreessa haastattelussa (1/2019).
Samat tunteet on minullakin tänä päivänä. Kiitoksia 15 vuodesta ja neljästä kuukaudesta
yliopistossa, kiitoksia tästä emerituspäivästä!

”Olo oli kuin kevätniitylle ampaisevalla lehmällä” Samat tunteet on minullakin tänä päivänä.